Suomi 100 -blogi: Lue Ranskan ja Suomen suhteiden suuren historian pieniä tarinoita Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlan kunniaksi [fr]
Joulukuu 2017
Miten Ranska tunnusti Suomen
Ranskan Suomen-suurlähetystö julkaisee Suomen satavuotisen itsenäisyyden kunniaksi 4. tammikuuta 1918 päivätyn sähkeen, jolla Ranskan ulkoministeri määräsi Helsingissä Ranskaa edustaneen konsuli Louis Raynaud’n ilmoittamaan Suomen viranomaisille, että Ranska oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden ja suvereeniuden.
- (PDF - 816.2 ko)
Ranskan Suomen-konsulin sähke Suomen itsenäisyydestä
Tällä sähkeellä konsuli Louis Raynaud selostaa virallisen menettelyn, jolla hän tiedotti Suomen hallitusta siitä että Ranskan hallitus tunnustaa Suomen suvereniteetin. Hän raportoi myös poliittisesta tilanteesta, venäläisjoukoista ja elintarviketilanteesta.
Marraskuu 2017
Miten Kolmen muskettisoturin kirjoittaja tuli ranskantaneeksi Kalevalaa
Kolme muskettisoturia sekä Monte-Criston kreivi ovat tuttuja lukijoille niin Suomessa kuin kaikkialla maailmassa. Ne käännettiin suomeksi 1800-luvun lopulla. Suomalaiset historiallisten romaanien kirjoittajat, kuten Topelius, saivat inspiraatioita kirjailija Alexandre Dumas’lta. Harvat kuitenkaan tietävät, että Dumas teki matkan Karjalaan ja oli kiinnostunut suomalaisesta kirjallisuudesta.
Kaikki alkoi Pariisissa kesäkuussa 1858. Dumas sai kreivi ja kreivitär Kushelevilta kutsun matkustaa heidän kanssaan Venäjälle. Dumas’n matka ulottui Kaukasukselle saakka ja jatkui vielä seuraavana vuonna. Vietettyään kuusi viikkoa Pietarissa Dumas päätti vierailla Suomessa. Nykyisen ja entisen pääkaupungin - Helsingin ja Turun - sijaan hän päätti matkustaa Karjalaan. Hän lähti Pietarista ja matkasi höyrylaivalla Sortavalaan, vieraili Valamon luostarissa Laatokalla ja kävi Ruskealan marmorilouhoksessa.
Jälkipolville on säilynyt neljä lukua Dumas’n julkaisemassa teoksessa Matka Venäjälle (Voyage en Russie), joissa anekdootit ja henkilökohtaiset muistot sekoittuvat pitkiin historiallisiin ja kirjallisiin esityksiin. Suomea koskevassa osuudessa Dumas pelkää joutuvansa hyttysten saaliiksi (tämä tapahtui heinäkuussa) sekä kirjoittaa mielellään syömästään ruuasta tai matkansa olosuhteista. Myönteisintä tällä matkalla tuntuu olevan suomalainen runous, jota hän esittelee lukijoilleen tarjoilemalla otteita Kalevalasta sekä kolmen aikalaisensa, Choraeuksen, Franzénin ja Runebergin, runoja.
Dumas esittelee loppusointuisen käännöksen Kalevalan ensimmäisestä runosta, joka hänen mukaansa « merkitsee suomalaisille jokseenkin samaa kuin luomiskertomuksen ensimmäinen luku meille ». Kirjailija lisää, että hänen käännöksensä on « äärimmäisen tarkka », mutta jättää ilmoittamatta suoraan lähteensä. Pitäisikö lukijan päätellä tästä, että Dumas oli oppinut suomea? Ei missään tapauksessa, sillä todellisuudessa Dumas nojasi Kalevalan ensimmäisen ulkomaisen kääntäjän Léouzon Le Ducin ensimmäiseen käännökseen vuodelta 1845, jonka Dumas ohimennen mainitsee esittelemättä tätä lukijoilleen.
Xavier Marmier kertoi jo 1842 suomalaisesta mytologiasta Revue des Deux mondes -aikakauskirjassa ilmestyneessä artikkelissaan sekä teoksessaan Chants populaires du Nord. Dumas ei suinkaan ollut ainoa Kalevalasta innoitusta saanut ranskalaiskirjailija, sillä Leconte de Lisle julkaisi vuonna 1854 teoksen Le Runoïa, ensimmäisen osan sarjasta Poèmes barbares.
Lopultakin on yhdentekevää keneltä Dumas sai inspiraationsa tai miten hän sai käsiinsä kääntämikseen väittämänsä runot. Ensimmäisessä runossa on 124 aleksandriinisäettä, jotka ovat eri järjestyksessä kuin Lönnrotin lopullisessa Kalevalassa.
- (PDF - 490.9 ko)
Lokakuu 2017
Miten Pariisi antoi Suomelle aukion lokakuussa 1962
Pariisissa on ollut Suomen aukio 55 vuotta, ensimmäisestä Suomen presidentin virallisesta Ranskan-vierailusta lähtien. Vuonna 1962 kenraali de Gaulle otti vastaan presidentti Kekkosen. Urho Kekkosen presidenttivierailun ohjelma kesti lähes kaksi viikkoa lokakuun 24:nnestä marraskuun 4:teen, ja siihen kuului vierailu Elysée-palatsissa, kaupungintalossa, Unescossa ja Maison Louis Carréssa, sekä käynti Etelä-Ranskassa ja Korsikassa.
Jo vuonna 1960, Hruštšovin Pariisin vierailun yhteydessä, presidentti Kekkonen oli laatinut de Gaullelle nootin, jossa analysoitiin Berliinin kriisiä ja tilannetta Neuvostoliitossa. Kenraali de Gaulle, joka arvosti Suomen presidentin tietämystä Neuvostoliitosta, kutsui Ranskan-vierailulle tammikuussa 1962 vasta uudelleenvalitun Kekkosen. Kekkosen päiväkirjan mukaan (Juhani Suomen kirjassa), de Gaulle halusi puhua Kekkosen kanssa siksi että tämä tunsi hyvin Hruštšovin. Kekkonen oli siis tavannut Hruštšovin 15. lokakuuta 1962, yhdeksän päivää ennen kuin lensi Pariisiin.
Ulkopolitiikan kysymysten lisäksi Kekkosen käynti de Gaullen vieraana oli erityisesti osoitus syvästä ystävyydestä Ranskan ja Suomen välillä. Mikäpä muu olisi ystävyyttä paremmin kuvastanut kuin Pariisin Suomen aukio (Place de Finlande), jonka Suomen presidentti sai vihkiä käyttöön.
Suomen valtio oli vuonna 1961 ostanut tilat talosta Quai d’Orsayn ja rue Fabertin kulmassa, lähellä Invalides-aukiota ja ulkoasiainministeriötä, sijoittaakseen sinne suurlähetystönsä. Heinäkuussa 1962 Pariisin kaupunginvaltuusto päätti nimetä rakennuksen edustalla olevan aukion Place de Finlandeksi.
Aukion vihkimistilaisuudessa 26. lokakuuta 1962 Pariisin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, Pierre-Christian Taittinger sanoi: « Niinpä kaupunginvaltuustomme päätti yksimielisesti antaa todistuksen Pariisin kiintymyksestä ylpeään ja ylvääseen Suomen kansaan (…) Tällä symbolisella eleellä vakuutamme innokasta uskollisuuttamme vanhalle ranskalais-suomalaiselle ystävyydellemme, joka on lujaa kuin muinaisista louhoksistanne kaivettu porfyyri josta teimme sankarillemme hautakiven » (viittaus Napoléonin hautaan).
Suomen presidentti vastasi puolestaan: « Tässä me olemme, Suomi ja Pariisi, ikuisesti yhdessä. Suomi on löytänyt paikkansa Pariisin sydämessä niin kuin Pariisilla on paikka jokaisen suomalaisen sydämessä. Tämän aukion vihkiminen täyttää minut ylpeydellä ja ilolla; ylpeydellä Suomen kansasta, joka saa näin aukion keskellä Pariisia, Seinen siltojen äärellä, ilolla siitä että saan vihkiä sen teidän kanssanne. Tämä aukio kertoo kaikille pariisilaisille ja kaikille Pariisiin tuleville ystävyydestä, joka yhdistää kansaamme tähän kaupunkiin, ystävyydestä, jolla on suuri menneisyys, mutta jolla tulee olemaan vielä suurempi tulevaisuus. (...) Se työ, joka tullaan tekemään tämän paikan äärellä kohoavassa Suomen suurlähetystössä, tullaan tekemään Suomen ja Ranskan ystävyyden hengessä, pysyvänä pyrkimyksenä kehittää ja syventää maidemme välisiä ystävyyssuhteita."
Lukuvinkki: Place de Finlande, Suomen Pariisin-suurlähetystön historia, Louis Clerc, SKS, 2017
Syyskuu 2017
Maurice de Coppet, suurlähettiläs ja kääntäjä
Joka toinen vuosi 28. syyskuuta Ranskan suurlähetystössä luovutetaan Maurice de Coppet –palkinto ranskasta suomeen tai ruotsiin kääntävälle kääntäjälle. Ennen kuin palkinto tuli kantamaan hänen nimeään, Maurice de Coppet oli yksi ensimmäisiä Ranskan suurlähettiläitä Suomessa. Suomen satavuotisen itsenäisyyden juhlavuonna on pieni kertaus hänen urastaan nuoressa Suomen tasavallassa paikallaan.
Maurice de Coppet oli Ranskan Suomen-suurlähettiläs 1920-luvulla. Hän viipyi Suomessa vuodesta 1923 vuoteen 1929 ja solmi tuolloin tiiviit ja syvät suhteet aikalaisiinsa Suomen pääkaupungissa. Maurice de Coppet’n kasvot ovat tutut jokaiselle Ranskan suurlähettilään virka-asunnossa käyneelle, sillä hänen muotokuvansa on esillä hyvällä paikalla Ranskan residenssissä.
Useat suomalaistaiteilijat oleskelivat Ranskassa 1800-luvun jälkipuoliskolla ja heidän joukossaan myös de Coppet’n muotokuvan maalannut Viljo Sjöström. Ranska myötävaikutti suomalaisen kansallisen identiteetin ilmaisuun vuoden 1900 maailmannäyttelyssä. Ranskalaiset puolustivat Suomen asiaa vuosituhannen alussa ja Suomi saattoi laskea Ranskan hallituksen ja ulkoministeriön tuen varaan jopa siinä määrin, että Ranska oli ensimmäisiä Suomen tunnustaneita maita tammikuussa 1918. Tällaisissa olosuhteissa Maurice de Coppet’sta vuonna 1923 tuli kolmas Ranskan edustaja Helsingissä.
Suomi oli tuolloin nuori, vasta itsenäistynyt maa, joka oli kuitenkin jo käynyt pitkäksi aikaa maan kansallistuntoa leimaavan siviilisodan. Uusi maa ja uusi innostus, olivatpa olosuhteet mitkä hyvänsä. Historiantutkija Matti Klingen mukaan «huolimatta mittavista taloudellisista vaikeuksista ja suhteellisen alhaisesta elintasosta 1920-lukua leimasi luottavainen toiveikkuus».
1920-luvulla kielilaki vahvisti suomen ja ruotsin aseman kansalliskielinä, mikä ei kuitenkaan onnistunut täysin rauhoittamaan nuorta Suomea tuolloin ravistellutta kielisotaa. Diplomaatti de Coppet oli kuitenkin ihastunut kieliin. Vergiliusta ja englantilaisia kirjailijoita käännettyään hän omistautui Helsingissä tekemään suomalaista kirjallisuutta tunnetuksi ja hänestä sukeutui kääntäjä ja jopa kustantaja. Hänen intohimonsa Suomea kohtaan ilmeni todellakin myös viehtymyksenä maan molempiin kieliin. Niinpä hän käänsi suomalaisen kirjallisuuden suuria nimiä, tietysti suomenkielisiä (Juhani Aho, Arvid Järnefelt ja kirjallisuuden Nobelilla vuonna 1939 palkittu Frans Emil Sillanpää), mutta myös ruotsinkielisiä (Johan Ludvig Runeberg, Runar Schildt, Zacharias Topelius tai Ester Ståhlberg). Kyseessä oli myös jaettu intohimo, nimittäin hänen puolisonsa Yseult de Coppet kirjoitti kääntäjänsä Helmi Krohnin kanssa keittokirjan, jolla on herkullinen nimi, Tie miehen sydämeen.
Maurice de Coppet jätti Helsingin yliopiston kirjastolle, joka nykyisin on Kansalliskirjasto, lähes 7000 teosta käsittävän kokoelman, sekä summan, josta hänen kuolinpäivänään voidaan myöntää hänen nimeään kantava palkinto. Hänen puolisonsa kuoltua vuonna 1978, kirjaston kokoelmaa saatiin täydentämään toinen yli 2 000 teoksen lahjoitus. Saattaako mikään paremmin kuvastaa pariskunnan lämmintä suhdetta Suomeen ja sen kirjallisuuteen?
Maurice ja Yseult de Coppet
Elokuu 2017
Miksi Gounod’n Faustilla on yli sata vuotta ollut erityinen sija Savonlinnan oopperajuhlilla
Kymmenen vuotta sen jälkeen kun oli aloittanut Pariisin oopperassa ja menestynyt Charles Gounod’n Faustin Margaretan roolissa, suomalainen laulaja Aino Ackté vieraili Olavinlinnassa Savonlinnassa kesällä 1907. Hân keksi tuolloin, että keskiaikainen linna vuodelta 1475 olisi oiva paikka oopperafestivaalille. Ensimmäiset oopperajuhlat pidettiin vuonna 1912. Viiden vuoden ajan, aina Suomen itsenäistymisen aikakauteen asti, Aino Ackté järjesti joka kesä ainoastaan suomalaiseen sävellystaiteeseen keskittyneen oopperafestivaalin.
Ainut poikkeus oli vuosi 1916, jolloin kuultiin ulkomainen ooppera, Charles Gounod’n Faust ja Margaretan roolissa tietenkin Aino Ackté. Tämä tulkinta oli jo tehnyt hänestä kuuluisan Ranskassa ja muualla ulkomailla, mistä kertovat tuon ajan arvostelut: "Tämä sievä ja hienostunut nuori nainen, jolla on omalaatuiset ja runolliset kasvot ja käynti sekä ihmeellinen ja koulittu ääni, ei tyytynyt vain laulamaan Margaretan roolia, vaan hän teki sen hämmästyttävän lahjakkuuden notkeudella." (Adrien Laroque, Acteurs et actrices de Paris, heinäkuu 1899).
Nauhoitus kuuluisasta Jalokiviaariasta Aino Acktén laulamana vuodelta 1905 on säilynyt ja (kuultavissa Ranskan kansalliskirjaston Gallica-sivustolla). On väitetty sen toimineen yhtenä esikuvana Hergén kuuluisalle Bianca Castafiorelle Tintin seikkailuissa.
Gounod’n Faust puolestaan on taas Savonlinnan oopperajuhlien ohjelmistossa heinäkuussa 2018 ranskalaisen kapellimestari Philippe Auguinin johtamana:
Heinäkuu 2017
Paavo Nurmi ja Suomi kruunattiin Pariisin olympialaisissa heinäkuussa 1924
Pariisin ollessa ehdolla vuoden 2024 olympiakisojen järjestäjäksi on mielenkiintoista palata edellisiin Ranskan pääkaupungissa järjestettyihin kisoihin heinäkuussa 1924, joita leimasivat Suomen menestysi sekä legendaarisen juoksijan Paavo Nurmen sankarilliset suoritukset.
Jo ennen itsenäistymistään Suomi oli hyvin merkittävä urheilumaa, etenkin yleisurheilussa. Sen juoksijat, ”lentävät suomalaiset”, ottivat usein mittaa ranskalaisista vastustajistaan. Niinpä Tukholman olympialaisten 5000 metrin loppukilpailuun 10. heinäkuuta 1912 osallistuivat kaksi oman aikansa tunnetuinta juoksijaa, Jean Bouin Marseillesta ja Suomen Hannes Kolehmainen. Legendaarisessa juoksussa rikottiin matkan aiempi maailmanennätys, ja sen päätteeksi Kolehmainen voitti hiuksenhienosti ranskalaisen kilpakumppaninsa. Seuraavissa olympialaisissa, Antwerpenissä 1920, oli ranskalaisen Joseph Guillemot’n vuoro voittaa 5000 metriä, kuin hyvityksenä syyskuussa 1914 taistelussa kuolleelle Jean Bouinille, nuoren suomalaisen Paavo Nurmen tullessa kisassa toiseksi. Sittemmin Nurmi ei enää kertaakaan hävinnyt ulkomaalaiselle juoksijalle olympialaisten loppukilpailuissa.
Suomi kohtasi ensimmäisessä kansainvälisessä yleisurheilumaaottelussaan Ranskan. 23. syyskuuta 1922 Colombesin tulevalla olympiastadionilla suomalaiset voittivat Ranskan nimenomaan Nurmen 1500 ja 5000 metrin voittojen ansiosta. Seuraavana vuonna Helsinki puolestaan isännöi Ranskan yleisurheilumaajoukkuetta ottelussa, ”jonka tunnelma veti täysin vertoja parhaille olympiakamppailuille 10 000 katsojan edessä”, kuten Suomen Urheilulehti ylpeänä kirjoitti. 22. ja 23. syyskuuta 1923 suomalaiset kukistivat urholliset ranskalaisurheilijat tapahtumassa, joka oli kuin tulevien Pariisin olympiakisojen harjoitusottelu.
Vuoden 1924 olympialaiset pidettiin siis Colombesin stadionilla. Kuuden päivän aikana Paavo Nurmi voitti seitsemän juoksua ja saavutti loppukilpailuissa viisi kultamitalia, 1500 metrin ja 5000 metrin juoksussa, 3000 metrin joukkuekilpailussa, maastojuoksussa ja maastojuoksun joukkuekilpailussa. 10. heinäkuuta 1924, yhden iltapäivän aikana, vain parin tunnin kuluessa, hän voitti kultaa sekä 1500 metrillä että 5000 metrillä ja löi kaiken tämän lisäksi molempien matkojen olympiaennätykset!
Pariisilaiset, jotka katsojina todistivat nämä kamppailut, saivat nähdä todellisen sankariteon, kuten Le Temps -lehden toimittaja kirjoitti juttunsa johdannossa 11. heinäkuuta ilmestyneessä numerossa: "Eilen saimme todistaa Colombesin stadionilla ainutlaatuista päivää, jollaista emme koskaan ole ennen kokeneet, emmekä koskaan enää saa elää. Kauneimmatkin aiemmin näkemämme urheilukamppailut, joista monet ovat olleet riipaisevia, joissa poikkeukselliset mestarit ovat kamppailleet urheasti (muistakaamme Bouinin ja Kolehmaisen 5000 metrin juoksu Tukholmassa) upeimmatkin ennätykset, kaikki se mitä olemme ihailleet tuntuu kalpenevan: nyt olemme nähneet Paavo Nurmen.”
Saatuaan 14 kultamitalia ja yhteensä 37 mitalia Suomi sijoittui toiseksi Pariisin olympialaisten mitalitaulukossa Yhdysvaltain jälkeen ja juuri ennen Ranskaa, joka saavutti 13 kultaa ja yhteensä 38 mitalia. Tätä sankaritekoa tuskin on mahdollista toistaa 2024, mikäli Ranska saa silloin kisat järjestääkseen. Toivokaamme kuitenkin, että Pariisi tuottaa uudelleen onnea suomalaisurheilijoille.
Pariisin vuoden 1924 olympialaisten juliste. Huomautettakoon, ettei Suomi voittanut ainoastaan kaikkia juoksukilpailuita 1500 metristä maratoniin, vaan mm. Jonni Myyrä uusi Antwerpenin keihään olympiakultansa Pariisissa.
Kesäkuu 2017
Suomi-Ranska -seuran perustaminen ja sen rahoittaminen sodan jälkeen
Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan lisäksi 2017 vietetään myös Helsingin ranskalais-suomalaisen koulun 60-vuotisjuhlaa sekä Suomalais-ranskalaisen yhdistyksen 70-vuotisjuhlaa, jonka kunniaksi järjestettiin historiasymposiumi Helsingin yliopiston tiloissa. Tämä sopi erityisen hyvin, sillä yhdistys kutsui kunniapuheenjohtajakseen yliopiston silloisen rehtorin Arthur Långforsin, joka suostui tehtävään, samoin kuin kaksi muuta tunnettua henkilöä, ulkoministeri Carl Enckell sekä säveltäjä Jean Sibelius.
21. toukokuuta 1947 järjestettiin perustava kokous, jossa hyväksyttiin yhdistyksen säännöt ja nimettiin hallitus, joka kokoontui ensimmäisen kerran 13. kesäkuuta 1947 eli tasan 70 vuotta sitten. Puheenjohtajana toimi Suomen Pankin pääjohtaja Sakari Tuomioja (kuva tekstin jälkeen) ja jäseninä merkkihenkilöitä, kuten Kansallisteatterin pääjohtaja Eino Kalima, kenraali Martola, kapellimestari Jussi Jalas, taidemaalari Eero Snellman ja kansanedustaja, Yleisradion pääjohtaja Hella Wuolijoki.
Ensimmäisten sodanjälkeisten Ranskan Suomen-suurlähettiläiden, Daniel Lévyn ja François Coulet’n, ansiosta suhteita saatiin luotua nopeasti, ja yhdistykselle luotiin esitelmäohjelma, se sai kirjoja, aikakauslehtiä ja sanomalehtiä, se saattoi valmistella suomalaisopiskelijoiden opintoja Ranskassa ja toteuttaa Ranskaa koskevan näyttelyn Suomessa.
Suomi-Ranska -yhdistyksen ensimmäinen vuosiraportti osoitti toiminnan ollen vilkasta. Heinäkuussa 1947 sen suojissa alkoi toimia neliluokkainen alakoulu. Lokakuusta 1947 lähtien ensimmäiset esitelmöitsijät alkoivat saapua Helsinkiin, heidän joukossaan oikeustieteen professori Jean-Marcel Jeanneney sekä arkkitehti Félix Bruneau, joka toimi Ranskan Helsingin-suurlähetystön arkkitehtina. Kesäkuussa 1948 yhdistys osallistui Ranskan suurlähettilään perustaman neuvoa-antavan apurahakomitean toimintaan lausuakseen mielipiteensä noin 90 suomalaisopiskelijan apurahahakemuksesta Ranskassa tapahtuvia opintoja varten.
Kesällä 1948 yhdistys lähetti parikymmentä suomalaisopiskelijaa ranskalaisille maatiloille työskentelemään ylöspitoa vastaan. Yhdistyksen raportin mukaan, ”opiskelijat olivat kaikki tyytyväisiä oleskeluunsa ja saattoivat heille maksettujen taskurahojen turvin vierailla Pariisissa”.
Entäpä Helsingissä järjestetty Ranska-näyttely? Yhdistyksen hallitus saattoi kirjata, että esitelmiä, piirustuksia ja maalauksia ja erilaisia juhlia sisältänyt tapahtuma ”oli suurmenestys ja auttoi osaltaan voimakkaasti tulevien Suomen ja Ranskan välisten suhteiden kehittämisessä”. Suurlähettiläs François Coulet kirjoitti Ranskan ulkoasiainministeriölle 23. maaliskuuta 1949 lähettämässään sähkeessä seuraavasti:
”Minulla on kunnia ilmoittaa teille, että vuonna 1948 järjestetyn Ranska-näyttelyn viinin ja alkoholin myynnin tilit on lopullisesti tarkistettu. Tuloksena on, että myynti tuotti yli 2 000 000 markkaa (!). Näyttelyn järjestelytoimikunta esitti Suomen viranomaisille viime lokakuussa, että tapahtuman tuottama voitto annettaisiin Suomi-Ranska -yhdistykselle, joka ohjaisi sen ranskalais-suomalaisten kulttuurihankkeiden tukemiseen. Ottaen huomioon lähetystön ja yhdistyksen väliset hyvät suhteet saatoin mielihyvin kannattaa tätä ehdotusta.”
Toukokuu 2017
Miten Ranska toimitti 30 Morane-Saulnier –konetta pelottavalle lentolaivue LLv 28:lle
Syyskuussa 1939 Neuvostoliitto oli saanut merkittäviä poliittisia etuja Baltian maissa ja kääntyi nyt Suomen puoleen. Neuvottelujen kestäessä Stalin päätti vallata maan.
Suomi osoitti vetoomuksen Kansainliitolle 10. joulukuuta 1939: «Suomen kansaan on sen itäinen naapuri kohdistanut häikäilemättömän hyökkäyksen Suomen antamatta siihen vähäisintäkään aihetta. […] Suomen kansa taistelee itsenäisyytensä, vapautensa ja kunniansa puolesta. […] Länsimaisen sivistyksen etuvartijana kansallamme on oikeus odottaa aktiivista apua muilta sivistyskansoilta. Kaikille näille kansoille Suomen kansan eduskunta osoittaa tämän vetoomuksen.» Vastaukseksi Ranskan hallitus äänesti Neuvostoliiton Kansainliitosta erottamisen puolesta ja yleiskokous vetosi «jokaiseen Kansainliiton jäseneen, jotta ne mahdollisuuksiensa mukaan antaisivat Suomelle materiaalista ja humanitaarista apua sekä pidättäytyisivät kaikesta senlaatuisesta toiminnasta, mikä voisi heikentää Suomen vastustuskykyä».
Näin ollen Ranska päätti antaa Suomelle sotilaallista apua. Helsingissä ollut ranskalainen attasea sai 28. joulukuuta 1939 sähkeen, jossa ilmoitettiin lentokoneiden ja ammusten lähettämisestä. Kyseessä oli 50 Morane-Saulnier MS 406 -konetta, sekä 80 Caudron CR 714 -, 46 Koolhoven F.K.58 - ja 62 Potez 633 -konetta. Silloinen pääministeri Edouard Daladier ilmoitti julkisesti 2. tammikuuta 1940 Ranskan aikovan huolehtia avunantovelvollisuudestaan hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle Suomelle, Kansainliittoa koskevan sopimuksen mukaisesti.
Koska lentokoneiden toimitukset keskeytyivät, vain 30 ranskalaismekaanikkojen Ruotsissa kokoamaa Morane Saulnier’ta ja 6 Caudronia saapui Suomeen helmikuussa 1940. Ne oli varustettu kolmella MAC-34 –konekiväärillä ja ne otettiin heti käyttöön Lentolaivue 28:ssa. Talvisodan aikana LLv 28 saavutti 14 ilmavoittoa kärsimättä yhtään tappiota. Kesän -41 hyökkäyssodassa Morane Saulnier’t saattoivat 20 mm tykkiensä ansiosta tehdä maataistelulentoja ja Suomen puolustusvoimat käytti niitä rintamalla vuoteen 1944 saakka.
Ranskan Kansalliskokouksen edustajainhuoneen salaisen komitean kokouksessa 9. helmikuuta 1940 Edouard Daladier ilmoitti suomalaisten kiittäneen ranskalaisia liikuttunein sanoin näiden ranskalaislentokoneiden korkeasta laadusta muunmaalaisiin koneisiin verrattuna. Neuvoston puheenjohtaja kertoi Suomen ulkoministeri Väinö Tannerin lähettäneen tälle sähkeen 1. tammikuuta 1940: «Kiitän teitä, kiitän Ranskaa, joka teidän välityksellänne ymmärsi minun tarvitsevan ei niinkään sanoja kuin tekoja. Kiitän Ranskaa joka kauheisiin taisteluihin sitoutuneenakin ajatteli maatani, sellaisten valapattojen uhria, kuin ne valapatot, joiden käsiin he ovat omin verisin käsinensä tarttuneet ».
Sodan jälkeen sen aikana toimitetun materiaalin takaisinmaksu teki Ranskalle mahdolliseksi ostaa Helsingistä tontti ja rakentaa sille Ranskan suurlähetystö.
Huhtikuu 2017
Mitä kuningas Ludvig Filip oikein jätti jälkeensä Lapin-matkallaan?
Kuinka monta jälkeläistä kuningas Ludvig Filip jätti Lappiin matkallaan vuonna 1795 ollessaan maanpaossa Ranskan vallankumouksen aikaan? Léouzon Le Duc tarinoi samankaltaisesta aiheesta julkaistessaan vuonna 1875 teoksen «La fille du sorcier ou le Roi Louis-Philippe en Laponie: une légende finlandaise» (Noidan tytär tai kuningas Ludvig Filip Lapissa: suomalainen legenda. Kyseessä on käännös tanskasta, ja se on varustettu yli 150 sivulla selityksiä. Onko legendassa todellisuuden inspiroimia elementtejä? On toki. Kuten Léouzon Le Duc alkusanoissaan korostaa, Orléansin herttua Ludvig Filip oli todellakin yksi niistä maineikkaista ranskalaisista, jotka tunsivat ulapan ja Pohjolan kutsun. Kaksissakymmenissä ja seuranaan Montjoien markiisi, palvelija ja tulkki hän vietti lähes kahdeksan kuukautta Ruotsissa, Norjassa ja Suomessa. Hän liikkui enimmän aikaa tuntemattomana ja matkasi Nordkappiin saakka, vietti aikaa useilla saarilla, joiden nimet ovat jääneet aikakirjoihin (Måsøya ja Kvaløya), sekä saamelaiskylissä. Hän oli siellä kuitenkin kesällä, eikä talvella kuten kertomuksessa. Hän laski Muoniojoen Äijäkosken, mikä on ikuistettuna François-Auguste Biardin taulussa. On myös totta että useat hänen majoittajiensa lähipiiriin kuuluneet nuoret naiset olivat tulleet raskaaksi hänen vierailunsa aikana niin että jokunen Ranskan viimeisen kuninkaan jälkeläinen on varmastikin Suomen tai Norjan kansalainen: siinä taas yksi tekijä, joka maitamme yhdistää.
Matka teki Ludvig Filipiin vaikutuksen siinä määrin että hän useita vuosia myöhemmin, 1838-1840, tuki tuolle seudulle lähtenyttä ranskalaista tieteellistä retkikuntaa «La Recherche». La Recherche, tai johtajansa mukaan nimetty tutkimusmatka Gaymard oli ensimmäinen suuri tieteidenvälinen tutkimusmatka pohjoisilla seuduilla ja yhteistyössä paikallisten tiedemiesten kanssa.
Tutkimusmatkalle osallistui myös taidemaalari Biard, jota matka innoitti useisiin Ludvig Filipin Lapin-matkan kohokohtia kertaaviin tauluihin, joista muutamia on esillä Versailles’n linnassa. Parhaillaan kaksi työtä on lainassa Rovaniemellä näyttelyä varten, jolla on paljonpuhuva nimi: «François-Auguste Biard: la Laponie mythique - myyttinen Lappi». Linkki Korundin näyttelyyn: "Myyttinen Lappi" 22.2.- 18.6.2017.
Sitä vastoin on hyvin epätodennäköistä että tarinan kertoma – paljastamatta nyt juonta, «kahden ranskalaisaatelisen odottamattomasta kohtaamisesta Lapin perukoilla» nojaisi mihinkään muuhun kuin luonnolliseen taipumukseen ajan mittaan kaunistella kaikkea tavallisuudesta poikkeavaa – ja Ludvig Filipin käynti syrjäisillä seuduilla oli yksi sellainen. On myös todennäköistä että tarinan takana on paikallisten kertojien, tai Topeliuksen, joka Léouzon Le Ducin kertoman mukaan olisi kerännyt tarinan, halu tyydyttää lukijoidensa toiveita. Legenda sekoittaa tosiaankin seikkailua, historiaa, mahdotonta rakkautta, taikuutta ja eksotiikkaa. Itse juonen lisäksi tarina heijastelee tenhovoimaa, jota saamelaisten ja erityisesti heidän shamaaniensa ja noitiensa (noaidi) perinteet ja tavat edustivat eurooppalaisille. Useita kappaleita on omistettu tietäjä Tuiscon transsitiloille, ja esimerkiksi tämän runsain yksityiskohdin kuvatuille Ranskan historiaa, Napoleonia ja restauraatiota koskeville näyille. Suurin osa «tieteellisistä» huomautuksista tarinan jäljessä koskee taikuutta Lapissa.
Jos lähes 150 vuotta ilmestymisensä jälkeen tämä legenda saa yhä lukijansa haluamaan itse tutustua Lappiin, sen erämaihin ja perinteisiin, kuten saamelaisrumpuun, niin eikö se silloin ole ollut hyödyllinen?
Maaliskuu 2017
Pariisi, suomalaisopiskelijoiden suosikkikohde keskiajalta lähtien
Olaus Magnus kirjoittaa keskiajan lopulla ilmestyneessä Pohjoisten kansojen historiassa, että suomalaiset tunnettiin etenkin rajuudestaan ja monenlaisista taistelutavoistaan. Pitäisikö uskoa, että 1500-luvulla kirjansa julkaissut ruotsalainen olisi vaikuttanut seuraavan vuosisadan ensimmäisiin ranskalaismatkailijoihin, kuten Brienneen tai Regnardiin siten, että nämäkin olisivat korostaneet paikallisen väestön villiä luonnetta?
Itse asiassa Suomi tunnettiin keskiajan lopulla Pariisissa erityisesti kaupungissa oppia saamassa olleista opiskelijoistaan. Vuosina 1300 – 1450 Turun hiippakunta lähetti Pariisin suhteessa enemmän opiskelijoita kuin Uppsala, Ruotsin kuningaskunnan tärkein hiippakunta. Yhteensä useat kymmenet suomalaisopiskelijat suorittivat opintojaan Pariisissa. Monet heistä kohosivat korkeisiin asemiin, kuten Johannes Petri ja Olavi Maununpoika Pariisin yliopiston rehtoreiksi. Seitsemästä kotiin palanneesta opiskelijasta tuli myöhemmin piispoja.
Pariisin yliopiston vetovoimaa suomalaisopiskelijoiden parissa 1400-luvulla voinee verrata vain Pariisin kulttuurielämän houkuttelevuudella suomalaistaiteilijoiden keskuudessa 1800-luvun loppupuolella. Yhä meidän päivinämme ranskalaiset yliopistot kouluttavat joukoittain suomaisopiskelijoita. Sen sijaan että heistä tulisi kotiinpaluunsa jälkeen piispoja, lahjakkaimmat heistä päätyvät 2000-luvulla yhtä merkittäviin tehtäviin, kuten Helsingin pormestariksi tai pääministeriksi.
Helmikuu 2017
Kuinka Suomen paviljonki karhuineen herätti ihastusta Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyssä
Maailmannäyttelyitä alettiin järjestää 1800-luvun puolivälissä, ja niistä muodostui pian osallistujamaille näyteikkunoita, joissa ne saattoivat esitellä itseään maailmalle parhaassa valossa. Tsaari Nikolai II päätti tehdä uuden vuosisadan ensimmäisestä, Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelystä loisteliaan osoituksen perinteisen mutta uudenaikaisen Venäjän suuruudesta. Ranskan tukemana Suomi, tuolloin autonominen suuriruhtinaskunta, pyysi saada osallistua maailmannäyttelyyn omalla paviljongillaan. Venäjän hallinto oli vastahakoinen, arvellen myöntymällä pyyntöön tekevänsä palveluksen Suomen nationalisteille, jotka vaativat itsenäisyyttä. Tsaari ratkaisi asian suomalaisten hyväksi, olihan Suomi koko keisarikunnan uudenaikaisin osa, ainoa jossa (jo) valmistettiin puhelimia!
Suomalaisten piti nyt ponnistella kaksin verroin: paviljongin piti olla suomalaiskansallista tyyliä, jota ei vielä ollut ja joka piti luoda. Menestys oli kuitenkin taattu: Eliel Saarisen paviljonki sekä Akseli Gallen-Kallelan freskot, huonekalut, kuvakudokset ja matot olivat loistava menestys. Vuoden 1900 maailmannäyttelyn myötä Suomi otti parhaalla mahdollisella tavalla paikkansa läntisten kansakuntien joukossa.
Pariisissa ylistettiin Suomen paviljonkia. Pariisilaiset olivat kuulleet puhuttavan Suomesta, ja nyt heillä oli tilaisuus nähdä millainen se on ja millainen se halusi näyttää olevansa, ainakin melkein. Suomen paviljonkia kuvaava postikortti esittelee kahta ylpeää metsästäjää kaatamansa jääkarhun äärellä. Jääkarhuja ei kuitenkaan Suomessa ole koskaan tavattu, korkeintaan eläintarhassa. Mikä voisi olla selitys? Kortin kuvassa Suomen paviljongin katolla komeilee kaksi karhua. Ne oli valmistettu kipsistä, joten pariisilaiset olivat voineet ihailla valkoisia karhuja kipsin kuivuessa viikkojen ajan, ennen niiden maalaamista ruskeaksi. Niinpä monet ymmärrettävästi saattoivat ajatella suomalaisten karhujen olevan valkoisia.
Tammikuu 2017
Miten Ranskan konsuli kiirehti tunnustamaan Suomen
Suomi julistautui itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917, lokakuun vallankumouksen ja bolsevikkien valtaannousun seurauksena. Bolsevikit tekivät kansojen itsemääräämisoikeudesta yhden periaatteistaan. Muidenkin maiden odotettiin tunnustavan uuden valtion. Pariisissa käytiin keskustelua, ei kuitenkaan Suomen suvereeniudesta, joka ranskalaisten mielestä oli jo kauan sitten saavutettu, vaan tunnustamisen tarkoituksenmukaisuudesta. Joiden mielestä oli olemassa ainakin muodollinen riski, että Ranskan liittolainen, edelleen Saksaa vastaan sodassa ollut Venäjä voisi heikentyä.
Päätös Suomen valtion tunnustamisesta tehtiin lopulta tammikuun 3. päivän iltana 1918. Sähke toimintaohjeineen lähetettiin seuraavana aamuna, 4. tammikuuta kello 10.45, Ranskan Helsingin-konsulille Louis Raynaud’lle, joka kertomansa mukaan sai sen 6. tammikuuta kello 18. Raynaud soitti välittömästi senaatin puheenjohtajalle Pehr Evind Svinhufvudille, joka lupasi ottaa hänet vastaan seuraavana päivänä, mainiten samalla Ruotsin konsulin käyneen kello 13 samana iltapäivänä ilmoittamassa, että Ruotsi oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden.
Tilanne oli kiusallinen. Tärkeintä oli tietenkin, että Ranska saattoi tunnustaa Suomen ennen Saksaa, joka Ranskan konsulin mukaan ei vielä 6. tammikuuta ollut tehnyt virallista päätöstä asiassa. Mutta miten selittää Pariisiin, että tunnustamistoimenpide oli tehty vasta 7. tammikuuta, vuorokautta Ruotsin jälkeen, vaikka ohjeistus oli tullut Ranskan konsulaattiin jo 4. tammikuuta, kaksi vuorokautta aiemmin? Mitä sellaista konsuli Raynaud teki tuon viikonlopun aikana (5. ja 6. tammikuuta olivat lauantai ja sunnuntai), joka esti häntä saamasta tietoa hänen jo viikkojen ajan odottamastaan viestistä?
Tätä yksityiskohtaa historia ei meille kerro, mutta seuraavana päivänä konsuli Raynaud ilmoitti keskustelukumppanilleen Svinhufvudille Ranskan olleen väistämättä ensimmäinen maa, joka tunnusti Suomen, koska Pariisista tullut ohje oli päivätty 4. tammikuuta, siis ennen Ruotsin konsulin suorittamaa toimenpidettä. Argumentti oli harhaanjohtava, mutta yhtä kaikki, viesti oli viety perille ja Ranskan konsuli kirjoitti myöhemmin, menemättä yksityiskohtiin, että Ranska tunnusti Suomen ensimmäisenä, jonka kaikki hänen seuraajansa kopioivat myöhemmin hyvässä uskossa.
